Kirjoituksia blogissa.

Työntekijäsi joko kasvavat tai kuihtuvat




Ja niin teet sinäkin. Se on sellainen yksinkertainen luonnon laki, että mikään ei pysy muuttumattomana. Kaikki siis joko kehittyy ja kukoistaa tai hiipuu ja kuihtuu. Jos yrittää pysyä paikallaan, tekee todennäköisesti jälkimmäistä. Ellei nimittäin mikään muu, meidän hapertaa happi.

Jos siis olet tehnyt huippurekrytoinnin, et missään tapauksessa voi huokaista helpotuksesta ja jatkaa päivääsi. Jos olet saanut rakennettua mahtavan tiimin, työ on vasta alkanut. Jonkin verran ihmiset pärjäävät tietysti oman onnensa nojassa. Mutta mikäli maanviljelijöitä ja puutarhureita on uskominen, tavoitteellinen kasvu tarvitsee tukea ja huolenpitoa.

Mikä sinusta tulee isona?

Ihmisen täytyy saada jatkaa kasvuaan. Vain siten hän on onnellinen, motivoitunut ja – kyllä vain – tuottava. Kuihtuminen ei tunnu mukavalta ja kun ihminen kokee alkavansa hitaasti näivettyä, sen mukana menee elinvoima. Enkä nyt tarkoita niitä työhönsä leipiintyneitä, kahvihuoneen nurkassa kokoon taittuvia marisijoita.

Vaan niitä, jotka ovat kasvaneet laatikkonsa rajat täyteen, eikä ole enää tilaa, mihin sipiään levittää. Niitä, jotka haluaisivat oppia, muuttua, kehittyä, muttei kasvualusta anna enää myöten. Niitä, jotka menevät kysymään tiiminvetäjältään tai pomoltaan, että ”voisinko/saisinko” ja vastaus on aina ei.

Parastahan tässä on se, että ihminen pyrkii kasvamaan miltei väkisin. Vaikka kasvulle ei annettaisi mitään edellytyksiä eikä siihen kannustettaisi yhtään. Huono uutinen on tietysti organisaatioiden kannalta se, että ne fiksuimmat ja pystyvimmät ihmiset lähtevät yleensä muualle kasvamaan, kun törmäävät kattoon.

Ketä kiinnostaa

Meitä on Moretagissa kaksi ja mahdollisuudet vaikuttaa omaan kasvuun ja kehitykseen ovat liki rajattomat. Miksi minua siis tämä aihe ihan vähääkään kiinnostaa?

Teen arkipäivät töitä asiantuntijoiden kanssa. Olen nähnyt matkani varrella kaikenlaista. Näkee niitä intoa puhkuvia, työstään ja asiastaan innostuneita tarmonpesiä. Niitä, jotka pysyvät nippa nappa tuolillaan, kun saavat suu vaahdossa selittää, mitä ovat juuri nyt oivaltaneet.

Mutta välillä, valitettavasti, myös niitä, jotka ovat silmin nähden lannistuneita, loppuunkulutettuja, kahlittuja ja tittelillä tukahdutettuja. Niitä, jotka ovat kuulleet niin monta kertaa ”se ei kertakaikkiaan käy”, etteivät he itsekään enää muista, miltä tuntuu innostua ja oppia.

Olen pikkuhiljaa alkanut miettiä, olisiko minun velvollisuuteni tai edes asiani marssia johdon pakeille ja kertoa mitä näen. Saisinko potkut, kun puhuisin suoraan? Sohisinko alueelle, joka ei minulle kuulu?

Ehkä.

Mutta kenen etu se on, jos en mene?

mm

Elisa Heikura

Creative/partner. Syttyy hyvistä sisällöistä ja koskettavista tarinoista.

%d bloggaajaa tykkää tästä: